Riita Uusitalo (1960-)

Väreillä pelaaminen on hienoa!

Ensimmäisen kerran tajusin kuusivuotiaana, että väreillä pelaaminen on hienoa.

Olin viettämässä kesää isäni kotona maalla, Kankaanpäässä. Vuotta nuorempi serkkuni, Heikki,leikki kanssani.Siitä huolimatta, että hän piti minua kaupunkilaisena. Ja se ei ole maalla mikään hyve. Syy saattoi olla siinä, että vaikka talon pelloilla käyskenteli runsaasti lypsykarjaa, piti minulle ostaa maito osuuskaupasta. Kieltäydyin juomasta lehmän maitoa.

Heikin isällä oli iso sikala. Siat olivat usein erilaisten kokeidemme kohteena.

Hienoin juttu sattui, kun huomasimme suuren karsinan kohdalla seinässä reiän. Se oli läpireikä ja siitä tunki vähän väliä ihan aito kärsä. Olimme jo aiemmin huomanneet,että kanalan eteisessä oli ultramariinin sininen maalipönttö ja sivellin. Näiden lisäksi lainasimme mummilta pullasudin.

Menimme odottamaan reiän luo maalisudit kourissa ja tunnin työskentelyn tuloksena oli vino pino sinisiä siankärsiä.

Emme saaneet tästä minkäänlaista palautetta.Olimme kuitenkin itse hyvin tyytyväisiä jälkeen.

Serkkuni on vaikuttanut luultavasti syvemminkin ajatteluuni.

Ehkä seuraavalla viikolla meidät määrättiin suuliin halkoja heittelemään. Se oli kovaa hommaa. Varsinkin, kun isäni täti seisoi koko ajan ovella ja sanoi joka ikisen halon lentäessä: "Kohta se on jomman kumman päässä."
Heikki kyllästyi odotteluun ja paiskasi halon päähäni.

Sen jälkeen tätejä oli enemmänkin paikalla, kylmien kääreiden kera.

Maalla on vaikeaa olla katu-uskottava.

Joitain aikoja myöhemmin kävin Kankaanpäässä taidekoulun.