SixtyFiles

Eeva-Liisa Mölsä (1957-)

Matka.
1985, mänty, pit.n.100cm
Näkökulma.
1995, keramiikka.
Kavala maailma.
1996, keramiikka.
Entä sitten (eräs virkamies).
1998, leppä.
Voimamies.
1998, leppä.
Aika näyttää.
1999, betoni.
Pandora.
2002, keramiikka,puu.

Eeva-Liisa Mölsä (1957-)

Torsous on kuvanveiston esteettinen periaate, jota noudattamalla veistäjä jättää taiteestaan kaiken turhan pois ja pitäytyy olennaiseen. Silloin lopputulos voi vaatia, ettei figuurilla ole päätä tai raajoja. Vuosisatojen myrskyissä värinsä ja jäsenensä menettäneestä antiikin veistoksesta on muodostunut yksi modernismin täydellisyyden ihanteista. Taiteilijat ovat uskaltautuneet torsoutta kehittelemällä etenemään puhtaaseen abstraktioon tai ekspressionismiin, jossa torsoudesta on tullut ihmisen raajarikkoisuuden, henkisen tai fyysisen, vertauskuva.

Eeva-Liisa Mölsän veistotekniikka on sellainen, että hän pääsee tarkastelemaan teostaan ensimmäisestä puun kappaleesta kaikkiin mahdollisiin torsouden vaiheisiin kunnes teos on vähä vähältä viimeistä silausta myöten valmis. Mölsä rakentaa veistosta eri kokoisista puuelementeistä, joita hän sitten veistää. Hän käyttää elävää mallia. Kun malli on paikalla, hän ei veistä, vaan tekee merkintöjä veistokseen ja tarkkailee.

Lopullisesta veistoksesta näkee, ettei Mölsä ole pelkästään realistinen jäljentäjä (mimesis) eikä myöskään omiin tunnetiloihinsa keskittynyt ilmaisija. Hän on jossain ääripäitten välissä, ehkä siinä, jossa hän omine mielikuvineen ja malli kohtaavat. Veistäjä asettelee ensin mallin haluamaansa asentoon ja muotoilee sitten näkemänsä veistoksen. Mallin asento aina pienimpiä eleitä myöten huipentaa teeman. Juuri niiden avulla hän kuvaa ihmistä eri elämäntilanteissa. Samalla tulee esiin hänen oma ihmiskäsityksensä ja maailmankuvansa. Veistos on ulkoisesti ehyt, mutta sisällöllisesti se voi tuoda esiin hyvinkin traagisella tavalla ihmisen sisäisen torsouden.

Yhdistämällä mimesiksen ja ilmaisun taiteilija kumoaa merkityksellisesti ruumiin ja hengen sekä järjen ja tunteen vastakohtaisuudet. Silloin taide ei ole vain ylevöitynyttä ja intuitiivista luomista, vaan myös tulos ajatuksen ja taidon jopa piinaavan hitaasti etenevästä yhteispelistä.

Hannu Castrén (1999)